Vesa Saarinen

Palattuani Lapista olen kerännyt - ja toki myös menettänyt - energiaa olemalla pääasiassa vanhempieni luona Vampulassa. Kirjojen lukemisen ohella tein aika tavalla töitä sekä yksin että porukassa: ohjelmassa oli isoisän talon maalaamista, mansikoiden poimintaa ja perkuuta, rikkaruohojen kitkentää ja paljon muuta. Liki joka ilta saunoin. Mukavaa vaihtelua syksyn toimistotöihin, vaikka ihan rentoutumisreissusta ei tämänkertainen Vampula-vierailu kyllä käynyt.

Ehdin Vampulassa ollessani sairastaa myös pienen kesäflunssan. Kuume, nuha ja yskä sekä yleinen kurja olo vaivasivat parin päivän ajan, mutta eivät onneksi sen pidempään. Ja hyvä niin, sillä nyt en ehtisi saati haluaisi sairastaa, koska edessä on kesän viimeinen lomareissu. Se suuntautuu itäiseen Suomeen, järvi-Suomeen ja Kainuuseen: luvassa on vierailu pariinkin kansallispuistoon, visiitti Valamon luostariin ja - kukapa tietää - ehkä ehdin poiketa Savonlinnassakin.

Juuri nyt olen Helsingissä. Vaikka täällä on lämmintä ja kesäistä, jotenkin nyt, kesäaikaan, Helsinki tuntuu kaikkein vähiten kodilta tai omalta paikalta. Katsotaan, miten syksyn saapuessa käy.

Viime päivät vietin Lapissa. Vaelsin ystäväni Jannen kanssa Lapin moottoritien, 55 kilometrin mittaisen Hetta-Pallas -reitin, pohjoisesta etelään. Nelipäiväinen matka meni hyvin, ehkä lukuun ottamatta sitä, että hyttyskarkotteen määrä ei vastannut likimainkaan itikoiden määrää. Säät suosivat: rinkan sadesuojaa ei tarvinnut kaivaa kertaakaan esiin, vaikka pariin otteeseen lähellä oli.

Ennen matkaa pelkäsin, että Hetta-Pallas -reitti olisi täynnä muita kulkijoita, mutta väkeä oli loppujen lopuksi reitillä vähän. Vastaan tuli kymmenisen kulkijaa - jos päiväretkeläisiä ei oteta lukuun. Kanssamme samaan suuntaan vaeltaneita oli myös suunnilleen kymmenkunta.

Kokeneemmalle vaeltajalle Hetta-Pallas oli haaste lähinnä korkeuserojensa vuoksi. Polvet ja nilkat olivat jatkuvista nousuista ja laskuista välillä kovilla. Eksymisvaaraa reitillä ei ollut - karttaa tarvittiin lähinnä etappien suunnittelemiseen, etenemisen seuraamiseen ja paikkojen nimeämiseen. Varustuksenkin puolesta olisi selvinnyt helpommalla, jos olisi täysin hyödyntänyt erinomaisten, suorastaan luksusluokkaisten autiotupien palveluita.

Ennen matkaan lähtöä päätimme Jannen kera tehdä matkan Enontekiön Hettaan ja poistumisen Pallakselta kokonaan julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ratkaisu osoittautui hyväksi. Vaikka juna- ja bussimatkailu ei tullut opiskelijallekaan yksityisautoilua halvemmaksi, olivat junat ja bussit rentouttavia ja vaivattomia matkustusmuotoja. Ympäristökin kiitti.

Tiistaina 1.7. lähdimme aamuvarhain Oulusta junalla ja bussilla kohti Enontekiön Hettaa. Perillä olimme puoli viiden maissa iltapäivällä. Pois jäimme Hetan ison kaupan edustalla, jotta ehdimme tehdä viimeiset ostokset. Koska Hetta-Pallas -reitti alkaa Hetan eteläpuolella sijaitsevan Ounasjärven eteläpäästä, oli välttämätöntä päästä järven yli. Se sujui helposti. Kävelimme kaupalta puoli kilometriä venesatamaan, josta löytyi venetaksipalvelu. Ystävällinen mies vei vaeltajat järven toiselle puolelle hintaan kuusi euroa per kulkija.

Pakkaamisen ja tankkaamisen jälkeen lähdimme kävelemään ylöspäin, Pyhäkeron suuntaan. Koska kello oli jo paljon, päätimme jäädä yöksi Pyhäkeron autiotuvalle. Idea oli näin jälkeenpäin ajatellen huono: itikoiden määrä oli käsittämätön, ja seuraavan päivän vaelluksesta tuli turhan pitkä. Matkaa ensimmäiselle päivälle teimme vain ehkä kuutisen kilometriä.

Keskiviikkona 2.7. heräsimme ennen aamuseitsemää, ja lähdimme liikkeelle kahdeksalta. Päivä alkoi kovalla nousulla Pyhäkeron huipulle, josta avautui uljas maisema koko reitille ja erityisesti pohjoiseen Hetan, Haltin ja Norjan suuntaan. Pyhäkerolta reitti laskeutui hyvin varustellulle Sioskurun autiotuvalle, jossa ruokailimme ja lepäsimme.

Sioskurulta lähdimme kävelemään edelleen etelään, melko helppokulkuista ja tasaista reittiä pitkin. Ukkonen jyrisi tuntureilla sen verran kovaa, että päätimme tehdä pienen poikkeaman reitiltä ja käydä Tappurin autiotuvalla. Tappuri sijaitsi puolisentoista kilometriä reitiltä syrjässä, ja oli poromiesten valtaama. Pidimme sadetta ja istuimme savuilla tuvalla ehkä tunnin verran, kunnes totesimme ukkosen laantuneeksi ja jatkoimme matkaa tunturilla.

Melko tasaisen tallustamisen jälkeen saavuimme Pahakurun autiotuvalle. Pystytimme teltan tuvan luo ja nautimme upeista maisemista sekä melko itikattomasta tuvanseudusta. Pahakuru oli oikein oiva yöpymispaikka, lukuun ottamatta sitä, että vettä ei saanut kovin vaivattomasti. Matkaa keskiviikolle kertyi turhan paljon, ehkä noin 20 kilometriä.

Torstaina 3.7. etenimme reilun kilometrin verran Pahakurun autiotuvalta Hannukurun autiotuvalle, johon rakennettu sauna tarjosi kaivatun peseytymismahdollisuuden. Lempeät aamulöylyt virkistivät ja rauhoittivat.

Pitkän saunomisen ja rauhallisen aterioinnin jälkeen lähdimme vaativalle tunturivaellukselle. Jos reitin toinen päivä oli helpohkoa, melko tasaista maastoa, kolmannen päivän teemana olivat jyrkätkin korkeuserot. Hannukurulta noustiin pienelle vaaralle, josta laskeuduttiin seuraavan kurun pohjalle. Sieltä jälleen kiivettiin pitkä nousu Lumikeron laelle, laskeuduttiin Lumikuruun ja vielä kerran noustiin uudelle tunturille. Tämä pätkä tarjosi reitin upeimmat maisemat: sekä näkymät Lumikerolta että tunnelmat aurinkoisesta Lumikurusta olivat hienot. Päivämme päättyi vaatimattomalle, historiallisesti merkittävälle Montellin autiotuvalle, jonka lähelle pystytimme teltan. Matkaa kertyi viitisentoista kilometriä.

Perjantaina 4.7. heräsimme tuuliseen päivään. Montellilta jatkoimme kilometrin verran Nammalakurulle täydentämään vesivarastoja, ja lähdimme vähitellen nousemaan Pallastuntureille. Viimeisen vaelluspäivän nousut olivat vaativuudeltaan edellispäivän luokkaa. Lisähaasteen toi kylmä viima ja ajoittain louhikkoinen maasto.

Viimeiset nousut eivät enää vieneet huipuille, vaan reitti kiersi Pallaksen päässä Lehmäkeron ja Taivaskeron rinteillä. Lopussa odotti parin kilometrin pituinen helppo lasku - ja Pallastunturin viihtyisä hotelli hyvine aterioineen. Matkaa viimeiselle päivälle tuli vajaat viisitoista kilometriä.

Etelään jatkoimme matkaa vasta eilen lauantaina, hyvin nukutun yön jälkeen.

Jos jotakin reitillä olisi tehnyt toisin, ehkä hieman helpommalla olisi päässyt, jos ensimmäisenä päivänä olisi Pyhäkeron autiotuvan sijaan jaksanut vaeltaa seuraavalle Sioskurun tuvalle asti. Näin moni tuntuikin tekevän - syystä. Oli hyvä idea kulkea reitti pohjoisesta etelään. Tällä tavoin rankimmat nousut ja laskut jäivät reitin loppuun; hetkiin, jolloin vaeltamiseen oli jo ehtinyt tottua ja rinkka oli ehtinyt keventyä.

Hetta-Pallas -reitti oli hyvä ja turvallinen vaelluskokemus, jonka kulkeminen kannattaa jo pelkästään maisemien vuoksi. Fyysisesti helppo reitti se ei kuitenkaan ollut: jos polvet tai nilkat ovat huonossa kunnossa tai jos muuten vaan oma jaksaminen epäilyttää, kannattaa reissuun lähtöä harkita parikin kertaa. Jos paikat kuitenkin pelaavat ja kuntoa piisaa, Hetta-Pallasta voi suositella jopa ihan ensikertalaisille, mutta myös kokeneemmille vaeltajille. Onhan reitin vaeltaminen jo ihan suomalaista retkeily-yleissivistystäkin.

Tuska-festivaali on tältä vuodelta takana. Ja mikä kolmipäiväinen juhla se olikaan! Tunti toisensa perään herkullisia heviorkestereita ja kolme päivää kivaa seuraakin vielä siihen päälle.

Perjantaina oli mukava meno, vaikka yhtyeistä ei sytyttänyt kuin osa. Parhaan kokemuksen tarjosi Entombed, jonka keikka rokkasi lujaa ja kovaa. Kypck oli myös katsomisen väärti, vaikka tunnelmoiva sukellusvenemetalli nyt ei musiikkina iskenyt. Selvää Sentencedin perua yhtyeessä, tosiaan. Carcass ei valitettavasti ihmeemmin innostanut, ja Dimmu Borgirin vaivana oli huonot soundit yhdistettynä sell-out -bläkkikseen. Ei hyvä, ei.

Lauantai täräytti kunnolla. Päivän osaltani aloitti Puolan pingviini-ihme Behemoth, jolla oli tyyliä, tarkkuutta, taitoa ja nappisetti lauantain iltapäivään. Sitä seurannut Noxa oli festareiden iloisin ja sympaattisin esitys. Iloiset indonesialaiset grindaajat olivat tuoneet festareille puoli sukuaan ja nauttivat ensimmäisestä keikastaan Euroopassa lujaa. Sen minkä Noxa taidossa hävisi, se herttaisuudessa ja ilossa voitti. Kreator oli jytisevää thrashia, josta yleisö innostui kunnolla.

Vielä enemmän yleisö nautti irlantilaisen Primordialin keikasta. Energinen ja eeppinen pakanahevi valloitti. Ja kun se oli koettu, iski lauantai-illan loppuun todellinen helmi, festareiden paras pala: Morbid Angel. Takarivistä kuultu keikka oli mahottoman makea; raaka, raskas ja soitannollisesti ykkösluokkaa. Huh!

Sunnuntaina jo vähän väsytti. Vaikka ensimmäiseksi näkemäni Dying Fetus veti vauhtiheviä asenteella, kolme varttia sitä oli liki liikaa. Sen perään tullut hengähdystauko oli paikallaan.

Sunnuntain iltapäivässä oli ohjelman kurjin päällekkäisyys, kun yhtä aikaa eri lavoilla soittivat Nile ja Tyr. Ensin mainittu oli käsittämättömän hurja: ylinopeaa pyramidimetallia kovalla soittotekniikalla ja kolmella mörisijävokalistilla. Tyrin tarttuva viikinkihoilotushevi oli parhaimmillaan hyvinkin koskettavaa. Molemmat keikat olisi ollut kiva nähdä kokonaan, nyt piti välissä vaihtaa, eikä se oikein toiminut. Kummastakaan ei saanut täyttä iloa irti.

Entä sitten se Slayer? Olihan se hieno nähdä ja kuulla, viimeinkin. Setti oli rautainen, mutta jotenkin tuntui, että Tom Araya ja kumppanit eivät olleet ihan ykkösiskussa. Tunnelmaa vähän laimensi myös aivan liian hiljainen äänenvoimakkuus. Vaan oli Slayer silti Slayer - ei voisi paremmin hevifestivaali päättyä kuin kolmikkoon South of Heaven - Raining Blood - Angel of Death.

Kivaa siis oli! Vaikka viime vuotisen Emperorin tasoista superjyrää ei ollut, tämän vuoden Tuskan bändien kokonaissaldo oli ehkä kovin koskaan. Sääkin suosi ja mieli oli iloinen.

Parhaita: Morbid Angel, Primordial, Behemoth, Entombed
Moitittavaa: ruoan hinta, pullojen heittelijät (hävetkää!)

Joskus toiveet toteutuvat. Toivoin rauhallista juhannusta, ja sain juuri sitä mitä halusin. Kustavissa oli hiljaista, rauhallista ja lempeää - siitä iso kiitos mukavalle viherväelle, jonka kesken juhannusta sain viettää. Aivan huoletta ja murheetta eivät pyhät menneet, mutta onneksi tapahtumaan liittymättömät haikeudet eivät liikaa lannistaneet.

Vaikka kesälomaa on jo virallisesti takana kaksi ellei kolmekin päivää, lomafiilistä en ole vielä saanut. Syy on selvä: töitä on yhä tekemättä. Joudun käyttämään ison osan huomisesta ja ylihuomisesta rästissä olevien työasioiden tekemiseen. Se ei ole kivaa, mutta toisaalta kestän loman keskeyttämisen, jos se samalla tarkoittaa sitä, että heinäkuun voin lomailla hieman kevyemmällä mielellä, ilman töiden painolastia takaraivossa.

Töitä lukuunottamatta lähipäivät ovat varmasti iloisia. Ensin luvassa on kolme päivää hilpeyttä ja iloa ystävien kanssa Tuska-festivaaleilla. Välittömästi hevifestarien jälkeen lähden Lappiin vaeltamaan. Alkuperäiset suunnitelmat Haltin valloituksesta hieman muuttuivat, mutta ihan innolla odotan sen korvannutta Hetta-Pallas -vaellusta.

Vielä kun aurinko paistaisi ja tuuli tyyntyisi, voisin sanoa olevani ihan kesälomaonnellinen.

Vihreiden puoluetoimisto siirtyi kesälomalle reiluksi kuukaudeksi. Ovet laitettiin kiinni, puhelut ohjattiin vastaajaan, postien käsittely järkeistettiin luovasti. Toimistolle tauko tulee tarpeeseen, sillä kaikki työtoverit sekä Fredrikinkadun konttorilla että eduskunnassa ovat olleet enemmän tai vähemmän väsyneitä. Yleensä enemmän.

Tulevana viikonloppuna vietetään juhannusta. Se tarkoittaa, että vuosi on puolivälissä. Ei uskoisi, sillä koko kevät suhahti ohi tuosta vaan. Vastahan oli joululoma! Pessimistinen satakuntalainen sanoisi, että juhannuksen myötä kesä on ohi; että talveen päin kuljetaan ja syksy saapuu. Itse olen optimistisempi - juhannuksestahan kesä vasta alkaa.

Juhannusviikonloppuna suuntaan turkulaisten vihreiden porukalla saaristomaisemiin Kustaviin, mökkeilemään ja rentoutumaan. Toivon, että juhannuksesta tulee rauhallinen. Minkäänmoista ylenpalttista riekuntaa en juuri nyt jaksa. Sitä sorttia kun sain harjoittaa tarpeeksi jo eilisiltana, kun vietettiin toimiston kevätkauden päättäjäisiä pitkälle tähän vuorokauteen saakka.

Kesäloma lähestyy vaikka väkisin; töitä on jäljellä enää kaksi päivää. Sen jälkeen tulee juhannus, juhannusta seuraa kesäloma. Sitä riittää kiitettävän pitkään: töihin palaan vasta elokuun alussa.

Loma tulee tarpeeseen, sillä olen rankan kevään jälkeen ollut aika poikki. Politiikassa on tapahtunut vaikka mitä, ja omissa töissäni on ollut niin paljon tehtävää, että kaikkea en ole ehtinyt saada valmiiksi. Se on harmi, sillä olisi mukavaa päästä lomalle niin, että työpöytä olisi syksyä varten tyhjä. Suuremmin en asiaa kuitenkaan sure - mikään työasia ei pääse pilaamaan hilpeää lomamieltäni.

Kesäsuunnitelmat ovat vielä aika levällään. Tarkoituksena on käydä pari kertaa eräilemässä: ensin Jannen kanssa, myöhemmin Katin kanssa. Festarielämää harjoitan Tuskassa, katumusharjoituksia ja ruumiinkuria rakennustöissä vanhempieni luona Vampulassa.

Ja siinä varmaankin se. Sen suurempia suunnitelmia en ehkä teekään, vaan yritän noudattaa jonkinlaista rauhan filosofiaa: kuten Aapon kanssa tänään lounaalla älystelimme, kesälomaa ei saisi suorittaa vaan loma pitäisi vain olla.

Siihen olemiseen kuuluu paljon tärkeitä asioita, kuten hyvän kirjallisuuden lukemista, musiikin kuuntelemista, jäätelön ja tuoreiden mansikoiden syömistä, kitaran ja rumpujen soittamista, kesäöiden elämistä, auringon ottamista, uimista, juoksemista, vähän tanssimista ja paljon nauramista. Ehkä väitöskirjan suunnittelemista, kukapa tietää.

Kaikkea kivaa kuitenkin!

Olen asunut pääkaupungissa ja työskennellyt Vihreiden palkkalistoilla hieman yli puoli vuotta. Aika on mennyt nopeasti ja töissä on ollut mukavaa, mutta Helsinkiin en ole kotiutunut.

Tunnen olevani pikkuruinen ihminen vieraiden kaupungissa, jossa ei hymyillä, puhuta tai viivytellä. Kokemani Helsingin henkenä ei ole urbaani syke, vaan kiire, melu, autohurjastelu kantakaupungin pikkukaduilla, pöly, tuuli, työmatkalaisten lannistuneet haukotukset aamujunassa, asfaltti, rautatieaseman lemu - ja kaksi joka-aamuista kaupunkilehteä otsikot pullollaan ryöstöjä, raiskauksia, pelkoa ja puukkoja. Oma Helsinkini on aamulla töihin, illalla kotiin -kaupunki.

Kuinka kauan kestää, että vieraasta kaupungista tulee koti?

Mikkelissä pari viikkoa sitten kokoontunut Vihreiden puoluekokous teki päätöksen, jonka nojalla Vihreät järjestää ensi keväänä puolueen puheenjohtajasta neuvoa-antavan jäsenäänestyksen. Se tarkoittaa sitä, että kaikki puolueen jäsenmaksun maksaneet pääsevät vajaan vuoden kuluttua sanomaan mielipiteensä siitä, kenestä tulee Vihreiden puheenjohtaja seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi.

Äänestys on virallisesti neuvoa-antava, mutta on aika vaikea kuvitella skenaariota, jossa puoluekokous jättää noudattamatta jäsenistön tahtoa. Lopullinen päätösvalta on ylipäänsä puoluekokouksella vain siksi, että nykyinen yhdistyslaki estää sitovan äänestyksen järjestämisen.

Jäsenäänestyksestä tulee mielenkiintoinen systeemi, jonka toteuttamisessa on ilo olla mukana. Monta kysymystä on vielä ratkaisematta. Miten tavoittaa jäsenet? Kenellä on äänioikeus? Minkälaista vaalitapaa käytetään? (Oma suosikkini? Siirtoäänivaalitapa.)

Kun taustakysymykset on ratkaistu, pitää ratkaista tekniset haasteet. Käytetäänkö jonkinlaista sähköistä äänestysjärjestelmää? Voidaanko moisiin luottaa? Miten järjestetään ennakkoäänestys? Miten ratkaistaan se dilemma, että puolueen sääntöjen mukaan puheenjohtajaehdokkaaksi voi teoriassa ilmoittautua vasta puoluekokouksessa?

Olen luottavainen sen suhteen, että fiksu ja toimiva systeemi saadaan aikaan, ja olen tyytyväinen siihen, että jäsenäänestykseen uskallettiin haasteista huolimatta tarttua. Äänestys kun lisää jäsenten kiinnostusta ja kasvattaa jokaisen valtaa; puoluetoiminta demokratisoituu entisestään. Saattaapa myös olla, että jokunen uusikin jäsen Vihreisiin liittyy ihan vain siksi, että saa vaikuttaa puheenjohtajan valintaan.

Vaan keiden välillä äänestetään? Siinäpä kysymys, johon vastausta tuskin tulee ennen kunnallisvaaleja. Pientä värinää kuitenkin on jo ilmassa. Eiköhän nyt ainakin äänestämään päästä, eli luulisi, että ehdokkaita on tarjolla vähintään pari…

Kun työpäivä on täynnä vaalirahaa ja muuta pörhöpolitiikkaa, sitä helposti unohtaa, että ulkona paistaa aurinko. Varsinkin kesäaikaan pitäisi muistaa, että maailmassa on muutakin kuin kansa ja sen ansaitsemat edustajat.

Työkiireistä huolimatta olen ollut töissä ja kotipuolessa hyväntuulinen. Olen liikkunut ihan kiitettävästi (mitä nyt edellisestä kuntosalikeikasta on luvattoman pitkä aika) ja jatkanut soittamista. Rämpyttelen kitaralla auttavasti jo useampaakin Juicen biisiä. Eilen opettelin unohdetumpaa Juice-helmeä, kappaletta Lauri Viidan muistomerkki, ja ihan kohtuullisestihan se meni.

Soittaminen on laajenemaan päin, sillä ostin eilen halvat bongorummut. Niillä on kiva rytmittää musiikkia, kehittää rytmitajua ja saada tukiapua kavereilta, samalla kun itse hapuilee sointuja kitaralla.

Työn, liikunnan ja soittamisen välitauot ovat viime päivinä täyttyneet sekä hyvästä seurasta ja ruoanlaitosta että lukemisesta. Sarjakuvien puolelta olen tavannut paitsi Hellblazereita, myös kotimaisia helmiä, joista erityisen ihastuttavaksi osoittautui Aapo Rapin lämmin, ystävällinen ja värikkään lempeä Meti. Perinteisen proosan puolelta viime viikkoina olen lukenut niin Alastair Reynoldsin avaruusoopperascifiä kuin Juha Seppälän finskirealismiakin. Laidasta laitaan siis mennään.

Vaalirahoitussaaga jatkuu - myönnän, yllätyksekseni - edelleen. Hyvä niin. On erinomaista, että Kehittyvien Maakuntien Suomi -niminen hirvitys on revitty auki. Sen sijaan harmittaa, että lehdistö ei ole juuri tarttunut muuhun rahoitukseen. Eri puolueille, niiden jäsenjärjestöille tai muille puoluetta lähellä oleville yhdistyksille saapunut raha on saanut olla rauhassa.

Se on sääli, sillä en yllättyisi, jos Kokoomuksen ja SDP:n sekä Vasemmistoliiton rahakirstuista löytyisi vaikka mitä mielenkiintoista, RKP:sta nyt puhumattakaan. Ei liene yllätys, että Kokoomus on ollut koko rahoitussotkun ajan aivan hipihiljaa. Sekään ei yllättäne, että vasemmisto-oppositio välttelee välikysymyksen, opposition pääaseen käyttöä. Mahtavatko pelätä, että huomio kiinnityisi liikaa omaan pesään; siihen, että kyse on paljon muustakin kuin yhdestä Kyösti Kakkosen ja Toivo Sukarin yhdistyksestä.

Rahasopassa erityisen surullista on, että nuorisojärjestöt ovat olleet hiljaa. Kokoomusnuorten tai Demarinuorten vaitonaisuus ei yllätä ketään, mutta edes Vasemmistonuoret eivät ole vaatineet Vasemmistoliiton rahoituksen avaamista. Se on sääli; sitä kun kuvittelisi, että Vasemmistonuorten suunnassa avoin ja rehti peli kiinnostaisi keskimääräistä kokoomusrevohkaa enemmän. Tosin olipa tuon Vasemmistonuorten jättisummalla tukeman Arhinmäenkin rehtiydessä parantamisen varaa. Pokkaa sentään suosikkipunajuurellani piisaa; Arhinmäki kirjoitti blogissaan yhdessä ja samassa merkinnässä sekä omasta toissaviikkoisesta vaalirahoituksen täydennysilmoituksestaan että ‘porvareiden rahoitusskandaalista’. Jepjep!

On jo korkea aika vaatia kaikkien puolueiden rahoitusta julki. Mistä puolueet ovat saaneet rahansa? Mihin rahat ovat menneet? Mistä puolueita lähellä olevat yhdistykset, säätiöt ja muut kummajaiset ovat saaneet tukieuronsa?

Vihreiden on helppo esittää vaatimuksia, sillä puolueen, jäsenyhdistysten, ehdokkaiden tai ehdokkaiden tukiyhdistysten rahoituksessa ei ole salattavaa tai hävettävää. Vihreiden rahoitus on jo julkista, myös Kristillisdemokraatit ovat julkistaneet omia tietojaan erittäin kiitettävästi. Koska muut tulevat perässä? Vai yritetäänkö koko sotku kaataa Keskustan ja yhden Kakkosen yhdistyksen niskaan?

EDIT: asiasta tehtiin tänään kannanotto. Se pääsi uutisiinkin: YLE: Vihreät vaativat avoimuutta vaalirahoitukseen

Viime viikon lopulla kävin lyhyellä työmatkalla Kööpenhaminassa. Päivä meni pääosin kokoustaessa, sillä kuulun Euroopan Vihreän puolueen eli EGP:n verkkoviestintäryhmään. Sen tehtävänä on luotsata EGP:n verkkovaalikampanjaa kesän 2009 EU-vaaleja kohti.

EGP on järjestönä mielenkiintoinen. Haastavakin. Se johtuu siitä, että Euroopan maat ja Euroopan vihreät puolueet poikkeavat toisistaan melkoisesti. Vaikka vihreillä ympäri maailmaa on arvoliberaali ja ympäristöystävällinen arvomaailma, sekä maailmanparantamisen keinot että päämäärät vaihtelevat eri maiden vihreiden välillä. Myös resursseissa on melkoisesti vaihtelua: joissakin maissa vihreillä on merkittävästi päätäntävaltaa, joissakin koko “vihreä puolue” koostuu muutamasta yksittäisestä ihmisestä.

Haasteista huolimatta verkkokampanjasta on tulossa mielenkiintoinen, varsinkin kun kokouksessa päästiin yhteisymmärrykseen verkkoviestinnän sisällöstä ja aikataulutuksesta. Odottelen mielenkiinnolla ensi kevättä ja silloin alkavaa eurovaalikampanjaa.

- -

Olin Kööpenhaminassa kolmatta kertaa. Kaupunki oli jälleen aurinkoinen ja ihastuttava, talot olivat tyylikkäitä ja ihmiset iloisia. Yksittäisenä ihanuutena on mainittava Kööpenhaminan hyväntuulinen kävelykeskusta, joka sai jälleen ihmettelemään, miksi Suomessa ei ole mitään vastaavaa.

Vaikka kokous oli onnistunut, parasta reissussa oli kuitenkin se, että ehdin tapaamaan Ruotsin puolelta Kööpenhaminaan saapunutta Ainuria. Kävelimme pitkin kaupunkia, söimme hyvää ruokaa ja juttelimme mukavia opiskelusta, politiikasta, yhteiskunnasta ja historiasta. Kavereistakin toki juoruttiin, hyvässä hengessä, olutlasillisten ääressä.

Mikä reissussa oli kurjinta? Housut. Eli se, että kaadoin jugurttia pöksyilleni Helsinki-Vantaalla heti aamusta ennen lähtöä. Koska vaihtohousuja ei ollut matkassa ja kiire oli kova, piti päivän aikana suorittaa aika läjä peliliikkeitä housujen puhdistamiseksi. Puhdistelusta huolimatta olen varma, että näytin tanskalaisten mielestä aika härskiltä valkoisine etumusläikkineni.

Mental note: kun seuraavan kerran söhlään samalla lailla, ostan suosiolla uudet housut.

Eräiden puolueiden ja ehdokkaiden rahoitussotkut ovat olleet julkisuudessa jo puolitoista viikkoa, eikä loppua näy. Saattaa jopa olla niin, että nyt on nähty vasta jäävuoren huippu - mitä mahtaa löytyä, kun media pääsee kunnolla penkomaan? Odotan mielenkiinnolla. On aikakin, että rahoitukseen saadaan lisää avoimuutta. On aikakin, että rahoituskuviot selvitetään juurta jaksaen.

Jotkut kansanedustajat ja kansanedustajaehdokkaat ovat jättäneet noudattamatta lakia jättäessään ilmoittamatta rahoituksensa. Se on käsittämätöntä ja kestämätöntä. Yhtä lailla kestämätöntä on, että joidenkin puolueiden rahoitustiedot eivät kestä julkisuutta tai päivänvaloa. Näin ei voi olla. Sen lisäksi, että ehdokkaiden rahoitukseen vaaditaan selkeyttä, on vaadittava puolueita julkistamaan rahoituksensa. On kysyttävä, mistä puolueet ovat saaneet rahaa - ja mihin rahat on käytetty. On kysyttävä, minkälaiset ovat puolueita lähellä olevien yhdistysten ja säätiöiden rahoituskuviot. Kuka rapsuttaa kenen selkää?

Vastauksena yllä oleviin vaatimuksiin Vihreät julkaisi tänään rahoitustietonsa netissä. Sivu on käsialaani; väsäsin sitä eilisiltana ja tänä aamuna aika monta tuntia. Tulos oli työn arvoinen. Sivulla on nähtävissä Vihreiden tuloslaskelmat ja taseet viime vuosilta. Siellä selitetään, mistä puolueen rahat ovat tulleet ja mihin ne ovat menneet. Sivulla kerrotaan myös, miltä tahoilta puolueelle tuli avustuksia eduskuntavaaleissa 2007 ja presidentinvaaleissa 2006. Ja mainitaanpa sivulla myös, minkä yhtiöiden osakkeita Vihreät omistaa.

Olin vähän pettynyt, kun rahoitustietosivusta ei kerrottu sanallakaan missään tiedotusvälineessä, siitä tehdystä napakasta tiedotteesta huolimatta. Vähäisestä julkisuudesta huolimatta on erittäin tärkeää, että tiedot ovat nähtävillä. Samalla yritämme haastaa muut puolueet julkistamaan samat tiedot - vaan mahtavatko leikkiin lähteä? Eivät ainakaan ilman kunnon painostusta kansalaisten ja median suunnalta.

Sitä tarvitaan. Pitää vaatia, että puolueet julkaisevat rahoituksensa. Monet ovat jo vaatineet, asiasta on puhuttu esim. Osmo Soininvaaran blogissa.